Tämä on puheenaihe, josta mulla oikeasti riittäisi juttua vaikka kuinka.
Tiedä sitten johtuneeko se siitä että olen haaveillut kihloista ainakin jo kolme vuotta,
vai löytyykö syy toistaalta? Mene ja tiedä.
Kihlautuminen on minulle lupaus avioliitosta, lupaus yhdessäolosta.
Lupaus kahden ihmisen välillä.
Myönnän kuitenkin olleeni kihloissa aiemmin, nuorena.
Tuolloin sillä ei ollut niin suurta merkitystä minulle kuin nyt.
En tiedä johtuuko tämä siitä että silloin sitä rakasti toista, sillä tavalla kuin
mitä tiesi rakkauden tuolloin olevan.
Vai kenties siitä että nyt niitä perhosia on edelleen vuosien yhteenolon jälkeen
vatsassa ja t i e t ä ä että tuo toinen on se oikea minulle.
Lapsemme 5vee sanoikin taannoin että "-isi, sinun pitää kihlata äiti".
Ja ei, en myönnä olevani tähän osallinen millään muotoa. Syytän lastenohjelmia,
Kaapoa. Tuolloin pyöri tv:ssä jakso jossa pariskunta vihittiin ja mies sanoi
naiselle "-kihlaan sinut tällä sormuksella..".
Ystävä piirissämme on monta pariskuntaa jotka ovat kihloissa, osa jo ennättänyt
papin aamenenkin hakemaan. Me yhtenä niistä pisimpään seurustelleista ei olla
saatu aikaan kumpaakaan.
Ei sillä, tuskin siviilisäädyn muuttuessa (ja nimen) meidän elämä mitenkään suuremmin
muuttuu.
Mutta se tunne, se tieto ja se lupaus.
Se että tietää toisenkin oikeasti olevan mukana kympillä, vaikka
se tunne onkin jo sydämessä.
Ja kyllä, olisihan se mukava saada koko perhe saman sukunimen alle.
Näihin kuviin ja tunnelmiin
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.